perjantai 12. joulukuuta 2008

Joskus en halua sanoa sanaakaan...

Valokuva- ja runotorstain teemana on seuraava katkelma:

"Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."

Katkelma on Emma Juslinin romaanista Frida ja Frida (Teos 2008, alk. Frida och Frida, suomentaja Jaana Nikula).

Osallistunkin tällä kertaa molempiin kuvaan ja runoon tai mikä tuo lausumani lie? Sen päätätte te lukijani!

Ei aina halua sanoa sanoja.
Hiljaisuus sanoo enemmän?
Minulle ei olisi ongelma olla äänetön - vai olisiko?
Voinhan ajatella, tehdä käsin, liikkua, kirjoittaa, maalata, kuvata...
Hiljaisuuden retriitti - lie parasta!?
Joskus voisin kuitenkin sanoa liikaa ja satuttaa sanoillani.
Sanoa aivan aivan liikaa - sanoja,
ihan ajattelemattomia ja loukkaavia!
Sellainen minä lienen - ajattelematon
sanon ajattelematta.
Kunpa sanottuja sanoja saisi takaisin
eikä sanoisikaan - niin sattuvasti!
En sano sanaakaan - päätän.
Olen hiljaa - kuuntelen muiden sanoja!
Jos sen oppisin - olisinpa viisas!

6 kommenttia:

Mummy kirjoitti...

Viisas runo!

Eeva kirjoitti...

Viisasta tosiaan. Itsekin terävän kielen omaavana toivoisin osaavani välillä olla hiljaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

Hiljaisuus on valinta. Hyvä juttu.

John kirjoitti...

Hiljaiset maan perii...sieltäkös se viisaus tulee, hiljaisuudesta. Itse olen hiljainen, vastakohta rakkaalleni, kultainen puoliväli olisi autuasta. Tahtipuikon hallinta olis hyvä juttu.
Kiva runo.

Leijonainen kirjoitti...

Hieno kuva, todella hieno kuva. Sitä katsoo vaikka kuinka kauan.
Runossa on viisaita sanoja. Haluan käyttää sanoja kirjoittamiseen, mutta puhua en aina jaksaisi, en ainakaan hyvääpäivääkirvesvartta. Mutta pahastikaan en haluaisi sanoa, enkä sanokaan, mutta onko ajatus yhtä raskas ja paha?

leikkipaikka kirjoitti...

Luulen, että on leijonainen!? Eikö ole parempi olla sanomatta, koska sanomattomat sanat eivät satuta kuin ehkä itseä? Eikö sanomattomat sanat voikin purkaa muualle, missä ne sanat eivät satuta häntä, jolle ne melkein sanoi?

Eikös vastakohdat täydennä toisiaan, John?:)